Hysteeristä hinkunaurua aiheuttivat myös ne teini-iän angstissa raapustetut tekstinpätkät. Silloin kun Nancy Spungen oli keskenkasvuisen allekirjoittaneen mielestä ihailtava hahmo ja nenärenkaastani kulki kettinki korvalehteen, kirjoitin päiväkirjaani että "Fuck you all. That´s what it is. Pure shit. Fuck. You. That´s all." Oivoi, saatan vieläkin miltei haistaa sen synkeän kitkerän maailmantuskan ja tuntea sen sietämättömän epäreiluuden, josta tuokin säkenöivä runonen alkunsa sai. Todennäköisesti olin saanut juuri kotiarestia koska olin lintsannut liikuntatunneilta ja tuhlannut bussirahani puuteriin ja tupakkaan

    Sydänsurut, angstikohtaukset ja olis-kivaa-jos-saisin-hevosen muuttivat muotoaan nuhraantuneiden kirjojen vaihtuessa tuoreempiin, mutta sieltä ne silti poksahtelivat esiin tasaisin väliajoin. (Paitsi se hevonen, se mainittiin vain kerran vuonna 1986 Myöhempinä vuosina "olis kivaa jos saisin-" lause jatkui useammin sanoilla "rahaa", "ajokortin", "lomaa", "itseni ..ttu ylös tästä sohvasta" jne.) Vuosituhannen vaihteen tienoilla, herraties minkä parisuhteensisäisen ydinsodan jälkimainingeissa raapustin raivokkaana sivun verran rumia sanoja päiväkirjaani "My heart was a playground of a big, cruel childman. Nobody´s sorry." Kerrassaan apokalyptista ""We were sweet sixteen ages ago, but there´s still our song on the radio" Oi nostalgia.

    Päästyäni 2000-luvulle, jälkikasvu käväisi kurkistamassa huoneeni ovelta tiedustellen huolestuneena että oletko sä saatana seonnut. Istuin riekaleisten kirjojen ja vihkojen ympäröimänä huoneeni lattialla pihisten hinkuvaa lähes äänetöntä Naukkisnaurua vaivalla tuherrettujen ripsivärien virratessa pitkin kramppaavia poskia. Ehen, en lainkaan seonnut, muistelen tässä vain menneitä Mielipuolisia menneitä, niitä hysteerisiä, viiltäviä, sekopäisiä hetkiä, jotka olen katsonut tarpeelliseksi kirjata muistiin. Aikana ennen naamakirjaa.

   Pakkasin menneisyyden suureen pahvilaatikkoon lähtövalmiiksi uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin. Sitä ennen kirjoitin kuitenkin sen kaikkein vanhimman päiväkirjan viimeiselle sivulle että vuonna 2014 kaikki on edelleen hyvin. Tudo bem tulevaisuudessa :)

     No okei, Ääni oli oikeassa, otin buranan ja siirryin seuraavaan aiheeseen. Lempparifarkut kiristää ikävästi vyötäröltä ja jestas että voi jalat tulla kipeiksi korkokengillä vaappumisesta. Ihanko totta? Kysyi Järjen Ääni ivallisesti. Että vallan mahasta puristaa housut ja jalkaankin sattuu? Mitäs jos amputoitaisiin ne jalat? Ja sitten viettäisit vuoden tai kaksi Biafrassa miettimässä sitä farkkujen kiristämistä, senkin kiittämätön hedonistinen paskiainen! Hyvä on, olet oikeassa, sinä raastava ääni. Siirrytään seuraavaan aiheeseen. Rahat on aina loppu, persaukisuus piinaa jatkuvasti, eikä ikinä ole mihinkään varaa. Ai jaa! Karjaisi Ääni. Siellä sitä patsastellaan 80 neliömetrin kerrostalokämpässä, jääkaappi täynnä ruokaa, yhtenä maailman rikkaimmista ihmisistä ja vingutaan köyhyydestä! Sietämätön mulkvisti! Mietipä siinä kuule aikasi kuluksi niitä joilla ei ole ruokaa, ei vettä, ei kattoa päänsä päälle, ei kenkiä, ei yhtään mitään. Ja sinä possu istut siellä yltäkylläisyydessä ja vikiset että olet muka köyhä?

     Aargh, totta, olet oikeassa! Ja eikun seuraava kitinän aihe esiin. Jälkikasvu pitää ihan saatanallista meteliä tietokonepeliensä kanssa ja jättävät kenkänsä keskelle lattiaa ja ketsuppipurkinkin unohtavat ihan joka kerta keskelle pöytää. Jumalauta! Rääkäisi Järjen Ääni raivoissaan. Sinä halusit lapsia, sinä sait lapsia, sinun lapsesi ovat terveitä ja sinä olet heidät saanut pitää! Ajattelepa ihmisperse niitä jotka eivät lasta saa, vaikka vuosikausia toivovat ja yrittävät? Ajattele niitä, joiden odotus päättyy keskenmenoon. Ajattele sitä äitiä, joka juuri eilen joutui päästämään irti pienen poikansa kylmenevästä kädestä ja kun sydänkäyrä näytti suoraa viivaa, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Ajattele jumalauta sitä ja kitise sitten metelöivistä lapsistasi jos vielä kehtaat!

     Tässä vaiheessa alkoi oikeasti jo hävettää. Enkä kehtaa kitistä, en tästä aiheesta, en enää koskaan. Pidin tauon kitinästä ja olin raivoisan kiitollinen elävistä, ärsyttävistä lapsistani ja suunnattoman surullinen siitä että monilla on tänäkin päivänä ärsyttelevien lasten sijasta tyhjä syli ja pohjaton suru No tuota... otin varovasti esiin seuraavan kitinän aiheen. Mun pitäs mennä kauppaan ja tuolla ulkona on taas lunta. Laitoin jo toppatakin toiveikkaana vaatehuoneen perälle viime viikolla ja nyt se pitäis sieltä kaivaa ja kauheen liukastakin tuolla ulkona on, enkä millään viitsis pukea ehjiä housujakaan kun nää karmivat kotikalsongit on niin mukavat ja... Tässä vaiheessa Järjen Äänen artikulointi ei ollut enää selkeää, takaraivon uumenista kantautui mielipuolinen raivon karjaisu ja Ääni otti oikean käteni hallintaansa. Se muotoili käpäläni näppärästi nyrkkiasentoon ja tempaisi mojovan alakoukun suoraan oikeaan silmääni.

    Otaksun että loppupäivän ajan vallitsee nollatoleranssi turhanpäiväisen ruikutuksen suhteen. Harmi, olisin halunnut vielä kitistä siitä että ei ole romantillisia viritelmiä lainkaan, töitäkään ei meinaa löytyä, takista on vetskari rikki ja inhoan vetskarinvaihtoja, kissa pudotti juomalasin pöydältä ja sirpaleita on kaikkialla, olkkarin mattoon on liiskaantunut mustikka ja naapuri soittaa taas Cheekiä täysillä. Jätän nämä aiheet suosiolla huomiseen, Ääni saattaa vetäistä mua pataan uudestaan jos vielä tänään rohkenen ruikuttaa

  Erityis-inhokkini tuossa lehdessä on säkkituoli, jonka on suunnitellut Irmajuhani Iso-Persiö-Sammakkolampi. Tuoli on päällystetty kankaalla, jonka kuosin ovat suunnitelleet Ykä Moro ja Teppomatilda Jumalanseläntaka. Se säkkituoli näyttää ihan samalta kuin ne Sotkassa myytävät kolmenkympin möykyt. Ja se kangas, jonka suunnittelemiseen tarvittiin kaksi ihmistä, se on jumalauta raidallinen. Siinä on harmaita ja mustia raitoja. Hintalapussa on kuutonen, ysi ja seiska, tässä järjestyksessä. Se on designia, se on suunnittelijoiden suunnittelema, siksi se maksaa tolkuttomasti. Eihän sitä nyt Ykän ja Teppomatildan piirtämiä raitoja ihan pilkkahintaan paineta ja tokihan se Irmajuhanin työpanos oli merkittävä! Tai sitten ei, mutta aina löytyy ilmeisesti joku, joka on valmis maksamaan satasia siitä että joku on ihan suunnittelemalla suunnitellut sen säkkituolin. Että se ei olekaan ihan vahingossa syntynyt :D

  Siinä kauheassa lehdessä on myös useita artikkeleita, joissa esitellään ihmisten koteja. Niissä kodeissa on seinillä tapetteja, jotka joku erityinen ihminen on suunnitellut, kuinkas muuten, ja ne tapetit maksavat sata euroa. Per rulla. Sohva on myös suunnittelijan käsialaa ja maksaa viisi tuhatta euroa. Plus design-tyynyt, jotka on päällystetty kankaalla, jossa on suunnittelijan suunnittelema kuosi. Vessanpönttökin on designia, se on suunniteltu! Ihan kuuluisan suunnittelijan toimesta! Osa esitellyistä kodeista on "eleettömän tyylikkäitä", eli käytännössä tyhjiä, lukuunottamatta keskellä lattiaa pönöttävää rumaa, epäkäytännöllistä pöytää, joka maksaa hävyttömän paljon, koska se on -aaltoliikettä- suunnittelijan käsialaa! Se on disainia hei, se maksaa!

  Tänään, tuijoteltuani käsittämätöntä säkkituoliartikkelia ja raivostuttavia design-tuoleja (niissä on helvetin paha istua, mutta ne on Örvelö Talidominon suunnittelemia!), menin koneeni ääreen ja suunnittelin uudelle puhelimelleni pussin. Sellaisen näppärän pikku tekeleen, joka suojaa yliherkkää lääppäisynäyttöä ja lisää kyseisen laitteen elinikää ehkä jopa vuosilla. Piirsin sen paperille, kaavoitin, leikkasin ja ompelin. Siitä tuli oikein kiva. Aion mainita joka kerta ottaessani sen esiin, että se on designia. Käsintehty, uniikkikappale ja ihan suunnittelijan suunnittelema.

  Huomenna hävitän sen kirotun lehden. Hankin tilalle vaikka Tekniikan maailman. Tai Jallun.

   Sama raivokas näytön lääppiminen ja sorkkiminen toistui töissä, kun puhelin alkoi soida eikä yhtäkään teini-ikäistä näkynyt mailla halmeilla. Luuri luritteli iloisesti kädessäni, näytöllä välkkyi soittajan numero ja minä sorkin pää punaisena numeron alla loistavaa vihreää luuria. Mitään ei tapahtunut. Soitto jatkui. Kunnes lopulta lakkasi ja näytölle ilmestyi syyttävä teksti "1 vastaamaton puhelu". Minä yritin vastata!!! (Yritin ihan tosissani, kysykää vaikka siltä työkaverilta joka lähestulkoon menetti henkensä hysteerisen naurukohtauksen kourissa seurailtuaan aikansa puhelinoperaatiotani )

   Tämä helvetinkone väittää olevansa älypuhelin. Se osasi ihan itse luoda yhteyksiä toisiin Galakseihin ja kun lopulta keksin miten sillä voi soittaa, sainkin kuulla että "liittymänne saldo on loppunut. Kirottu matkapuhelimenne vastaanotti dataa Jupiterin pimeältä puolelta ja spurgu-prepaidinne ei kestänyt moista. Hankkikaa parempi liittymä, tai ottakaa vanha puhelimenne takaisin käyttöön." Että nyt on sitten puhelin, johon en osaa vastata ja jolla ei voi soittaa. Eikä lähettää viestejä. Voin kyllä vastaanottaa viestejä, mutta en ole lainkaan varma siitä miten niiden lukeminen sitten onnistuu.

   Puhelin tuijottaa tyhjällä ilmeettömällä näytöllään tuossa vieressä kokoajan, enkä oikein uskalla katsoa siihen päin. Sen uumenissa piileskelee tolkuton määrä käsittämätöntä informaatiota ja järjettömiä toimintoja. Ikävöin vanhaa, rehellisillä näppäimillä varustettua, kolhiintunutta puhelintani, jonka uumenista ei löydy mitään Tetristä pelottavampaa. Ikävöin myös Tetristä. Ja matopeliä. Ja sitä pientä näppäintä jossa on vihreän luurin kuva. Sitä jota voi painaa, ihan normaalisti ilman mitään helvetin pyyhkäisyjä! Onko joku tosissaan sitä mieltä että teknologian kehittyminen helpottaa elämää? Ihan oikeasti? Mun täytyy harjoitella puhelimeen vastaamista tänään Huomenna ehkä voin perehtyä jo tekstiviestien lähettämiseen. Ehkä.

    Entäs jos se ei olekaan niin kiva kuin miltä vaikuttaa? Jos se ilmestyykin paikalla hillittömissä mursuviiksissä, haisee pahalle ja puhuu rumia.  Onko sitten soveliasta juosta pakoon? Jos se osoittautuukin ihan ihmispersiöksi. Korkokengissä ei voi juosta

    Tai jos se onkin vielä kivempi kuin tähän saakka on antanut ymmärtää olevansa ja sitten se juttu ei toimikaan. Sitten on taas aortat, eteiset ja kammiot levällään katukiveyksellä ja niitä kasaillessa ainakin ahistaa. Kymmenen kiloa itsesäälisuklaata ja synkeää seinäntuijotusta viikkokaupalla, eikä kenelläkään ole enää kivaa

    Tai entäs jos se onkin kiva, eikä se juttu kuivukaan kokoon. Herraties mitä seurauksia siitäkin voi olla! Parisuhdeviritelmiä, uusperheäpäröintiä ja herravarjele, avoliitto! Kompromissejä seinien värin suhteen Jos ei vielä ahista, niin koliikkivauva ja samanlaiset tuulipuvut kaupan päälle! Ai kamala, kyllä mä taidan sittenkin perua koko pelleilyn, johan tässä on jumalautanen sentään kaksi teiniä, neljä kissaa ja käärme. Minkälainen vatipää tähän vielä miehenpuolen meinaa haalia? Minä ilmeisesti. Paitsi jos perun ne treffit. Liikaa ahistusta vanhanpiian rauhalliseen elämänmenoon sellainen ylenpalttinen sosiaalinen elämöinti

    Pukeudun rumaan kotirotsiini ja hautaudun sohvan uumeniin koko lauantaiksi. Jos oikein villiksi heittäydyn, saatan käydä vuokraamassa ärrältä elokuvan ja tuijotan sitä. Tai jos nyt kuitenkin menen sinne treffeille niin huulipunaa en kyllä laita. Enkä korkokenkiä. Joku raja nyt sentään. Ja paperipussi, se pitää olla mukana. Hengittelen siihen sitten jos se tyyppi alkaa puhua tuulipuvuista  in huulipunaa en kyllä laita. Enkä korkokenkiä. Joku raja nyt sentään. Ja paperipussi, se pitää olla mukana. Hengittelen siihen sitten jos se tyyppi alkaa puhua tuulipuvuista

  Matkustin vähän suurempaan kaupunkiin maksimoidakseni koltun löytymisen todennäköisyyden ja varasin aikaakin tuntikaupalla. Olosuhteet olivat optimaaliset shoppailun kannalta, säätila oli juuri sopivan viileä, ei siis hikiongelmaa sovituskopeissa ja jopa VR oli suosiollinen toimittaessaan allekirjoittaneen hyvissä ajoin paikalle. Täydelliset lähtökohdat siis, lukuunottamatta yhtä suurta virhettä. Teini-ikäisiä poikia ei koskaan tule ottaa mukaan vaateostoksille. Ei ikinä. Ei missään tilanteessa. Paha, paha virhe.

 Ahdistus alkoi iskeä jo ensimmäisen kaupan kolttuhyllyllä. Minkälaisissa vetimissä rippilapsen äidin on soveliasta esiintyä? Pitääkö olla asiallinen aikuisasu? Kukkamekko? Saako helma jäädä polven yläpuolelle, saavatko olkapäät näkyä, pitääkö olla tummansininen vai saako olla väriäkin ja entäs se materiaali sitten? Hyperventiloin hetkisen hyllyjen välissä.

 Koska olin etsimässä juuri tietynlaista vaatetta tiettyyn tilaisuuteen, ei juuri sellaisia rättejä näkynyt yhdessäkään läpiravaamassani kaupassa. Näin sadoittain teinitytöille tarkoitettuja minimekkoja, ikäihmisten polyesterikaapuja, puunhalaajakansan kauhtanoita, domina-naisten pvc-koteloita ja isojen tyttöjen trikootelttoja, mutta en ensimmäistäkään riepua jossa olisin voinut esiintyä kirkkokarkelossa aiheuttamatta pahennusta vanhempien keskuudessa tahi traumoja nuorisolle. Ja teiniosaston läsnäolohan ei auttanut tilannetta yhtään. Vaatekauppoihin kyrpiintynyt jälkikasvu kun oli jokaikisestä vaatteesta sitä mieltä että kyllä, se käy, se on ehdottomasti oikein hyvä ja nyt mennään helevettihin täältä.

  Lopulta aloin luoda harkitsevia katseita Dressmanin suuntaan ja kadehdin salaa miehiä. Miten helppoa niillä onkaan, senkun kiskaisee Batistinin niskaan ja kekkuloi läpi sukujuhlat jos toisetkin, eikä tarvitse pohtia että onko tämä nyt sopivaa vai ei. Jälkikasvukin alkoi olla jo niin kypsä vaatekauppamaratoniin että kravattiin kuristuva äitee ei vaikuttanut lainkaan ikävältä vaihtoehdolta. Jätin kuitenkin vielä tällä erää Batistinit hankkimatta.

 Kotiuduin siis mekonhankintareissultani mukanani kassillinen kummallista tavaraa. Pari paketillista suitsukkeita, servettejä ja jostakin käsittämättömästä syystä katsoin parhaaksi hankkia myös paketillisen pieniä muovisia pilailukärpäsiä. Saattaa siis olla että askartelen rippijuhlien aattona pää paniikista punoittaen servettimekkoa, jonka koristelen kärpäsillä.

 En muista koskaan yhtäkään sopimaani tapaamista, ellen kirjoita sitä kalenteriin. En muista katsoa kalenteria, ellen laita puhelimeeni muistutusta. Ja jos muistan laittaa puhelimeen muistutuksen kalenterin katsomisesta, en enää muista minne olen laittanut kalenterini. Muistan kyllä että lapsuudenkotini autotallissa asuneen sinisen Datsunin rekisterinumero oli HHM-804. Ja voin vetäistä lähestulkoon minkä tahansa viime vuosituhannella julkaistun Madonnan kappaleen ulkomuistista. Mutta en ihan juuri nyt saa mieleeni minne laitoin kotiavaimeni ja maksoinko sähkölaskun viime viikolla vaiko enkö.

Miksi, oi miksi, aivot toimivat näin järjettömästi? Miksi en voi muistaa isojen poikien rallien sijasta jotain hyödyllistä? Vaikka matemaattisia kaavoja. Miksen muista Kiihkeiden tuulien sijasta ranskankieltä? Sitäkin joskus suurella vaivalla opiskelin ja kaiken olen jo unohtanut. Toisin kuin sen kirotun Kikan tai NKOTB:n :o

Muinaisten poikabändien tuotosten ja turhien numeroiden lisäksi aivojeni syövereistä löytyy syntymäpäivätiedosto, jonka laajuus tyrmistyttää toisinaan itseänikin. Saatan unohtaa oman ikäni, lasteni lukumäärän ja työpaikkani sijainnin, mutta syntymäpäiviä en unohda koskaan. Kenenkään. Joka kerta kun ihminen mainitsee kuulteni syntymäpäivänsä, se rekisteröityy jonnekin aivojeni uumeniin ja jää sinne. Eikä pyyhkiydy sieltä millään. Päässäni on kalenteri, jonka sivuille on merkitty syntymäpäiväsankarit punaisella tussilla ja se on välillä jopa pelottavaa. Miksi sellainen informaatio tarttuu päähäni kuin liisteri, mutta varaamani hammaslääkäriaika pitää tarkistaa seitsemän kertaa ja silti menen vartin myöhässä?

Jos asiaa oikein urakalla miettii, se alkaa hirvittää ihan tosissaan. Entäs jos turhaa tietoa onkin kohta niin paljon, että se alkaa viedä tilaa oikeasti tarpeelliselta informaatiolta? Entä jos huomaankin kohta muistavani 100 000 ihmisen syntymäpäivän, mutta en muista enää miten syödään? Muistan ulkoa jokaikisen tyhjänpäiväisen uu-beibi-rallatuksen, mutta en omaa äidinkieltäni? Siitähän saisi loistavan kauhuelokuvan :D "Nainen, joka unohti itsensä (mutta ei naapurin Yrjön syntymäpäivää)" :D

  Kielioppinatsius on siis ennekaikkea rasite. En ilahdu lainkaan bongatessani "villa sukat" tai "ylä asteen", virtuaalinen punakynäni tulee esiin ja alan mutista raivokkaasti yhdyssanamantraa: "kokeile adjektiivia väliin, kokeile adjektiivia väliin". Ärsytän kanssaihmisiäni ja ennenkaikkea ärsytän itseäni. Onkohan kielioppinatseille vertaistukiryhmiä? "Tänään kävelin naama peruslukemilla ´alus asujen alennus myynti´-plakaatin ohi, alan edistyä" :D

  Mikään kielioppiguru en kuitenkaan ole vaikka natsina virheistä saivartelenkin. Genetiivit, illatiivit ja attribuutit ovat hyvin pitkälti hämärän peitossa, enkä aina osu pilkkujenkaan kanssa oikeaan, joten saan suomia usein myös itseäni kielioppiruoskallani. Mutta se ei helpota lainkaan sitä tuskaa minkä jokainen "kesä loma", "pesu kone" ja "sähkö lasku" saa aikaan aivojen natsilohkon tienoilla.

  Yhdyssanasaivarteluni vaikuttaa yllättävän paljon kaikilla elämäni osa-alueilla. Esimerkiksi ostospäätöksissä, en mene kauppaan joka mainostaa niitä edellämainittuja alus asuja. Netissä shoppaillessani lakkaan lukemasta  koko ilmoitusta siinä vaiheessa kun silmiini osuu "hyvä kuntoinen polku pyörä". Parisuhdeosasto kärsii niinikään natsiudestani, selaillessani nettideittipalstaa törmäsin varsin mielenkiintoiselta vaikuttavaan tapaukseen. Kuvienkin perusteella oikein miellyttävä henkilö, kunnes luin tekstin loppuun. Hän etsi "tosi tarkoituksella elämän kumppania". Lienee turha mainita että mielenkiintoni lopahti siihen paikkaan. Ja se ei välttämättä ole hyvä juttu ollenkaan. Jos yhdyssanavirheet olivat sen tyypin ainoa miinus, niin saatoin natsimarssia onneni ohi. Ja toisaalta, en pidä lainkaan mahdottomana ajatusta avioerosta kauppalappuun kirjoitetun "pyykin pesu aineen" vuoksi :D

  Kuten sanottu, kielioppinatsius ei ole mukavaa ja jos voisin natsirotsini riisua, tekisin sen samantien. Olen vakaasti päättänyt aloittaa siedätyshoidon ja pikkuhiljaa päästä eroon sietämättömästä saivartelemisesta. Annan kaikkien kukkien kukkia, myös niiden päivän kakkaroiden ja sini vuokkojen :)   Heti kun kykenen. Pikkuhiljaa. Kieliopillisesti oikeamuotoista Juhannusta kaikille :)

  Koska aloitin äitihommat verrattain nuorena, olen virallisesti vastuusta vapaa ennenkuin täytän neljäkymmentä. Viiden vuoden päästä molemmat pienoiseni ovat täysi-ikäisiä ja lähtevät omille teilleen. Pesästä lentävät poikaset ja tyhjilleen jäävä kämppä, se kuulostaa keinutuolissa istumiselta, harmaantuvilta hiuksilta, pullapussien kiikuttamiselta jälkikasvun kämpille ja lapsenlapsiasialla painostamiselta. Keski-ikään liittyviä asioita ennen kaikkea, juuri niitä ne ovat.

 Pesästä lentävät poikaset tarkoittavat toisaalta myös sitä, että emokin voi lentää minne huvittaa. Sitä voi räpytellä vaikka vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, elämäntapaintiaaniksi Lappiin tai hipiksi Brasilian hiekkarannoille. Sitä voi opiskella uuden ammatin ja kituutella opintotuella, voi joogata alastomana olohuoneen lattialla milloin tykkää tai ilmoittautua BB-taloon. Ikäänkuin olisi itsekin taas nuori, elämä levittäytyisi mahdollisuuksien viidakkona silmien edessä ja  mikä parasta, uusionuorena sitä osaisi valita tietyissä tilanteissa viisaammin kuin puolta nuorempana ja voisi välttää ne sudenkuopat joissa on jo kertaalleen ryvetty. Mitä enemmän sitä jälkikasvun pesästälentämistä ajattelee tältä vapauden ja uusionuoruuden kannalta, sitä paremmalta se alkaa kuulostaa.

  Niin, lasten aikuistuminen tuo vapauden, nimellisen sellaisen, niin naiivi en toki ole ettäkö kuvittelisin 18-vuotispäivän tekevän teineistä itsenäisiä aikuisia, mutta vapauden ohella se tuo myös tyhjyyden. Tyhjän sylin syndrooma, se on alkanut jo ja voin vain kuvitella miten vakaviksi oireet yltyvät siinä vaiheessa kun kukaan ei enää huuda äitiä, eikä eteisen lattialla olekaan enää kenkäröykkiötä johon kompastua.

  Niinpä niin, kun poikaset lentävät pesästä, emo voi lennellä vapaana taivaan tuulissa tai tehdä uusia poikasia. Biologinen kello räimii korviahuumaavasti ja joka toinen vastaantulija näyttää olevan raskaana. Pienet pyöreäpäiset vauvat täyttävät huumaavasti tuoksuen julkiset tilat, potkuhousut hyppivät silmille kauppojen hyllyiltä ja naapurista kantautuva vastasyntyneen itku aiheuttaa pakkoliikkeitä. Sitä yllättää itsensä luvattoman usein selailemasta vanhoja vauvakirjoja, hypistelemästä kirjekuoreen talletettuja vauvakiharoita ja tuijottelemasta valokuvia isoiksi kasvaneista poikasistaan siltä ajalta kun ne olivat vasta kuoriutuneita.

 Seuraavat viisi vuotta ovat siis yllättävän ratkaiseva ajanjakso loppuelämäni kannalta. Mikäli biologinen kello soi kovempaa kuin vapauden kutsu, ja sattuu vielä sovelias vastakkaisen sukupuolen edustajakin eksymään elämääni, saatan hautoa ja kasvattaa vielä poikasen tai pari. Tai sitten raivokas karkelointi hippikommuunissa heittää Brasilian kuumaa hiekkaa biologisen kellon rattaisiin ja tyhjä syli täyttyy kookospähkinöistä. Melkein tekisi mieli mennä meediolle ja kysäistä miten käy, mutta enpä taida. Jännityksessä on hyvä elää :)

Tämä on esimerkkiartikkeli. Uutta sisältöä voit luoda blogin hallinnan kautta. Voit poistaa tämän artikkelin artikkeliarkiston kautta.