Vietin juuri pari varsin tunnepitoista tuntia lipastoni sisältöä siivoten. Siellä oli päiväkirjoja aina vuodesta 1896, lukemattomia tajunnanvirtavihkoja, läjäpäin unohtuneita hittibiisien sanoituksia ja laatikkokaupalla kirjeenvaihtoa "Huomenna menemme Särkänniemeen, olen säästänyt sitä varten 25mk ja aion mennä vuoristorataan", "Olisi kivaa jos saisin hevosen mutta kun en saa niin ei sekään haittaa, koska meillä on kuitenkin jo Puppe." Näin syvällisesti pohdiskelin vuonna 1986 Muistelisin että sinne Särkänniemeen ei sitten syystä tai toisesta koskaan mentykään ja se 25mk tuhlattiin Miston karkkihyllylle Sydänsurut niinikään näyttelivät melkoisen suurta roolia kaikkien niiden muistiinmerkittyjen vuosien varrella. Särkyneelle sydämelle on ihan okei huutonauraa 25v myöhemmin, kun on jo jotenkin päässyt yli siitä, että se kauhistuttavan söpö kuudesluokkalainen poika olikin tanssinut hitaita jonkun tytön kanssa diskossa ja todistettavasti sanonut sitä tyttöä KIVAKSI jälkeenpäin Oi tuska, oi kyyneleet, oi nuori värjyvä syömmein Eikä se Joe McIntyrenkään aiheuttama hysteerinen hulluustila enää ihan niin vakavalta vaikuttanut kun sitä tarkkaili hieman kypsemmillä linsseillä "I love Joe forever and ever and that will never change no matter what!" Niin se oli armon vuonna 1991. Ei musta sitten tullut mrs McIntyreä vaikka niin oli tähtiin kirjoitettu.

    Hysteeristä hinkunaurua aiheuttivat myös ne teini-iän angstissa raapustetut tekstinpätkät. Silloin kun Nancy Spungen oli keskenkasvuisen allekirjoittaneen mielestä ihailtava hahmo ja nenärenkaastani kulki kettinki korvalehteen, kirjoitin päiväkirjaani että "Fuck you all. That´s what it is. Pure shit. Fuck. You. That´s all." Oivoi, saatan vieläkin miltei haistaa sen synkeän kitkerän maailmantuskan ja tuntea sen sietämättömän epäreiluuden, josta tuokin säkenöivä runonen alkunsa sai. Todennäköisesti olin saanut juuri kotiarestia koska olin lintsannut liikuntatunneilta ja tuhlannut bussirahani puuteriin ja tupakkaan

    Sydänsurut, angstikohtaukset ja olis-kivaa-jos-saisin-hevosen muuttivat muotoaan nuhraantuneiden kirjojen vaihtuessa tuoreempiin, mutta sieltä ne silti poksahtelivat esiin tasaisin väliajoin. (Paitsi se hevonen, se mainittiin vain kerran vuonna 1986 Myöhempinä vuosina "olis kivaa jos saisin-" lause jatkui useammin sanoilla "rahaa", "ajokortin", "lomaa", "itseni ..ttu ylös tästä sohvasta" jne.) Vuosituhannen vaihteen tienoilla, herraties minkä parisuhteensisäisen ydinsodan jälkimainingeissa raapustin raivokkaana sivun verran rumia sanoja päiväkirjaani "My heart was a playground of a big, cruel childman. Nobody´s sorry." Kerrassaan apokalyptista ""We were sweet sixteen ages ago, but there´s still our song on the radio" Oi nostalgia.

    Päästyäni 2000-luvulle, jälkikasvu käväisi kurkistamassa huoneeni ovelta tiedustellen huolestuneena että oletko sä saatana seonnut. Istuin riekaleisten kirjojen ja vihkojen ympäröimänä huoneeni lattialla pihisten hinkuvaa lähes äänetöntä Naukkisnaurua vaivalla tuherrettujen ripsivärien virratessa pitkin kramppaavia poskia. Ehen, en lainkaan seonnut, muistelen tässä vain menneitä Mielipuolisia menneitä, niitä hysteerisiä, viiltäviä, sekopäisiä hetkiä, jotka olen katsonut tarpeelliseksi kirjata muistiin. Aikana ennen naamakirjaa.

   Pakkasin menneisyyden suureen pahvilaatikkoon lähtövalmiiksi uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin. Sitä ennen kirjoitin kuitenkin sen kaikkein vanhimman päiväkirjan viimeiselle sivulle että vuonna 2014 kaikki on edelleen hyvin. Tudo bem tulevaisuudessa :)

Yritin tuossa aamusella hieman kitistä ja ottaa muutaman raivoisan kierähdyksen itsesäälin syvässä suossa, mutta takaraivossani asustava ärsyttävä Järjen Ääni pilasi rypemisen riemun. Aloitin vinkumalla hienoista päänsärkyä, onhan se inhaa kun kupolia jomottaa heti aamutuimaan. Järjen Ääni tuhahti halveksivasti. Joo, päätä särkee, nyyh, otetaanko oikein kuoroitku tähän väliin? Sun päätäsi särkee, koska olit kylillä karkeloimassa kavereidesi kanssa. Aiheutit sen itse pitämällä hauskaa, se ei ole kuolemaksi ja se lähtee buranalla. Joillakin kuules voipi päänsärky johtua vähän vakavammista asioista kun lonkeron juomisesta, saatana, mietipä vaikka aivokasvaimia.

     No okei, Ääni oli oikeassa, otin buranan ja siirryin seuraavaan aiheeseen. Lempparifarkut kiristää ikävästi vyötäröltä ja jestas että voi jalat tulla kipeiksi korkokengillä vaappumisesta. Ihanko totta? Kysyi Järjen Ääni ivallisesti. Että vallan mahasta puristaa housut ja jalkaankin sattuu? Mitäs jos amputoitaisiin ne jalat? Ja sitten viettäisit vuoden tai kaksi Biafrassa miettimässä sitä farkkujen kiristämistä, senkin kiittämätön hedonistinen paskiainen! Hyvä on, olet oikeassa, sinä raastava ääni. Siirrytään seuraavaan aiheeseen. Rahat on aina loppu, persaukisuus piinaa jatkuvasti, eikä ikinä ole mihinkään varaa. Ai jaa! Karjaisi Ääni. Siellä sitä patsastellaan 80 neliömetrin kerrostalokämpässä, jääkaappi täynnä ruokaa, yhtenä maailman rikkaimmista ihmisistä ja vingutaan köyhyydestä! Sietämätön mulkvisti! Mietipä siinä kuule aikasi kuluksi niitä joilla ei ole ruokaa, ei vettä, ei kattoa päänsä päälle, ei kenkiä, ei yhtään mitään. Ja sinä possu istut siellä yltäkylläisyydessä ja vikiset että olet muka köyhä?

     Aargh, totta, olet oikeassa! Ja eikun seuraava kitinän aihe esiin. Jälkikasvu pitää ihan saatanallista meteliä tietokonepeliensä kanssa ja jättävät kenkänsä keskelle lattiaa ja ketsuppipurkinkin unohtavat ihan joka kerta keskelle pöytää. Jumalauta! Rääkäisi Järjen Ääni raivoissaan. Sinä halusit lapsia, sinä sait lapsia, sinun lapsesi ovat terveitä ja sinä olet heidät saanut pitää! Ajattelepa ihmisperse niitä jotka eivät lasta saa, vaikka vuosikausia toivovat ja yrittävät? Ajattele niitä, joiden odotus päättyy keskenmenoon. Ajattele sitä äitiä, joka juuri eilen joutui päästämään irti pienen poikansa kylmenevästä kädestä ja kun sydänkäyrä näytti suoraa viivaa, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Ajattele jumalauta sitä ja kitise sitten metelöivistä lapsistasi jos vielä kehtaat!

     Tässä vaiheessa alkoi oikeasti jo hävettää. Enkä kehtaa kitistä, en tästä aiheesta, en enää koskaan. Pidin tauon kitinästä ja olin raivoisan kiitollinen elävistä, ärsyttävistä lapsistani ja suunnattoman surullinen siitä että monilla on tänäkin päivänä ärsyttelevien lasten sijasta tyhjä syli ja pohjaton suru No tuota... otin varovasti esiin seuraavan kitinän aiheen. Mun pitäs mennä kauppaan ja tuolla ulkona on taas lunta. Laitoin jo toppatakin toiveikkaana vaatehuoneen perälle viime viikolla ja nyt se pitäis sieltä kaivaa ja kauheen liukastakin tuolla ulkona on, enkä millään viitsis pukea ehjiä housujakaan kun nää karmivat kotikalsongit on niin mukavat ja... Tässä vaiheessa Järjen Äänen artikulointi ei ollut enää selkeää, takaraivon uumenista kantautui mielipuolinen raivon karjaisu ja Ääni otti oikean käteni hallintaansa. Se muotoili käpäläni näppärästi nyrkkiasentoon ja tempaisi mojovan alakoukun suoraan oikeaan silmääni.

    Otaksun että loppupäivän ajan vallitsee nollatoleranssi turhanpäiväisen ruikutuksen suhteen. Harmi, olisin halunnut vielä kitistä siitä että ei ole romantillisia viritelmiä lainkaan, töitäkään ei meinaa löytyä, takista on vetskari rikki ja inhoan vetskarinvaihtoja, kissa pudotti juomalasin pöydältä ja sirpaleita on kaikkialla, olkkarin mattoon on liiskaantunut mustikka ja naapuri soittaa taas Cheekiä täysillä. Jätän nämä aiheet suosiolla huomiseen, Ääni saattaa vetäistä mua pataan uudestaan jos vielä tänään rohkenen ruikuttaa

  Meillä on työpaikan kahvihuoneen pöydällä Deko-lehti. Luen sitä joka kerta ruokatunnilla eväitä nakertaessani ja osaan sen aika hyvin jo ulkoa. Jokainen lukukerta saa niskavillani nousemaan pystyyn ja hampaat vihlomaan silkasta ärsytyksestä, mikä on sinänsä paradoksaalista, ottaen huomioon mitä itse työkseni teen. Psykoosiinjoutumisriskistä huolimatta tartun siihen kirottuun läpyskään joka jumalan päivä. Sisäinen masokistini vaatii jokapäiväisen annoksensa designia, suunnittelijoita, hipstereitä ja nelinumeroisia hintalappuja.

  Erityis-inhokkini tuossa lehdessä on säkkituoli, jonka on suunnitellut Irmajuhani Iso-Persiö-Sammakkolampi. Tuoli on päällystetty kankaalla, jonka kuosin ovat suunnitelleet Ykä Moro ja Teppomatilda Jumalanseläntaka. Se säkkituoli näyttää ihan samalta kuin ne Sotkassa myytävät kolmenkympin möykyt. Ja se kangas, jonka suunnittelemiseen tarvittiin kaksi ihmistä, se on jumalauta raidallinen. Siinä on harmaita ja mustia raitoja. Hintalapussa on kuutonen, ysi ja seiska, tässä järjestyksessä. Se on designia, se on suunnittelijoiden suunnittelema, siksi se maksaa tolkuttomasti. Eihän sitä nyt Ykän ja Teppomatildan piirtämiä raitoja ihan pilkkahintaan paineta ja tokihan se Irmajuhanin työpanos oli merkittävä! Tai sitten ei, mutta aina löytyy ilmeisesti joku, joka on valmis maksamaan satasia siitä että joku on ihan suunnittelemalla suunnitellut sen säkkituolin. Että se ei olekaan ihan vahingossa syntynyt :D

  Siinä kauheassa lehdessä on myös useita artikkeleita, joissa esitellään ihmisten koteja. Niissä kodeissa on seinillä tapetteja, jotka joku erityinen ihminen on suunnitellut, kuinkas muuten, ja ne tapetit maksavat sata euroa. Per rulla. Sohva on myös suunnittelijan käsialaa ja maksaa viisi tuhatta euroa. Plus design-tyynyt, jotka on päällystetty kankaalla, jossa on suunnittelijan suunnittelema kuosi. Vessanpönttökin on designia, se on suunniteltu! Ihan kuuluisan suunnittelijan toimesta! Osa esitellyistä kodeista on "eleettömän tyylikkäitä", eli käytännössä tyhjiä, lukuunottamatta keskellä lattiaa pönöttävää rumaa, epäkäytännöllistä pöytää, joka maksaa hävyttömän paljon, koska se on -aaltoliikettä- suunnittelijan käsialaa! Se on disainia hei, se maksaa!

  Tänään, tuijoteltuani käsittämätöntä säkkituoliartikkelia ja raivostuttavia design-tuoleja (niissä on helvetin paha istua, mutta ne on Örvelö Talidominon suunnittelemia!), menin koneeni ääreen ja suunnittelin uudelle puhelimelleni pussin. Sellaisen näppärän pikku tekeleen, joka suojaa yliherkkää lääppäisynäyttöä ja lisää kyseisen laitteen elinikää ehkä jopa vuosilla. Piirsin sen paperille, kaavoitin, leikkasin ja ompelin. Siitä tuli oikein kiva. Aion mainita joka kerta ottaessani sen esiin, että se on designia. Käsintehty, uniikkikappale ja ihan suunnittelijan suunnittelema.

  Huomenna hävitän sen kirotun lehden. Hankin tilalle vaikka Tekniikan maailman. Tai Jallun.

 

 

Mulla on uusi puhelin. Se on Belsebuubin valmistama, suoraan Kiirastulen tehtaalta. Se näyttää viattomalta kiiltävine valkoisine ulkokuorineen, mutta ulkonäkö pettää pahemman kerran. Aamulla se suoritti herätyksen ihan oikeaan aikaan, mutta ei lakannut pärisemästä lukuisista hiljentämisyrityksistäni huolimatta. Lopulta kiikutin kirotun helvetinkoneen jälkikasvulle, joka vaimensi älinän yhdellä sormiliikkellä. Mitä ilmeisimmin Belsebuubi on asentanut laitteeseen tunnistimen, joka reagoi vain keskenkasvuisten komentoihin.

   Sama raivokas näytön lääppiminen ja sorkkiminen toistui töissä, kun puhelin alkoi soida eikä yhtäkään teini-ikäistä näkynyt mailla halmeilla. Luuri luritteli iloisesti kädessäni, näytöllä välkkyi soittajan numero ja minä sorkin pää punaisena numeron alla loistavaa vihreää luuria. Mitään ei tapahtunut. Soitto jatkui. Kunnes lopulta lakkasi ja näytölle ilmestyi syyttävä teksti "1 vastaamaton puhelu". Minä yritin vastata!!! (Yritin ihan tosissani, kysykää vaikka siltä työkaverilta joka lähestulkoon menetti henkensä hysteerisen naurukohtauksen kourissa seurailtuaan aikansa puhelinoperaatiotani )

   Tämä helvetinkone väittää olevansa älypuhelin. Se osasi ihan itse luoda yhteyksiä toisiin Galakseihin ja kun lopulta keksin miten sillä voi soittaa, sainkin kuulla että "liittymänne saldo on loppunut. Kirottu matkapuhelimenne vastaanotti dataa Jupiterin pimeältä puolelta ja spurgu-prepaidinne ei kestänyt moista. Hankkikaa parempi liittymä, tai ottakaa vanha puhelimenne takaisin käyttöön." Että nyt on sitten puhelin, johon en osaa vastata ja jolla ei voi soittaa. Eikä lähettää viestejä. Voin kyllä vastaanottaa viestejä, mutta en ole lainkaan varma siitä miten niiden lukeminen sitten onnistuu.

   Puhelin tuijottaa tyhjällä ilmeettömällä näytöllään tuossa vieressä kokoajan, enkä oikein uskalla katsoa siihen päin. Sen uumenissa piileskelee tolkuton määrä käsittämätöntä informaatiota ja järjettömiä toimintoja. Ikävöin vanhaa, rehellisillä näppäimillä varustettua, kolhiintunutta puhelintani, jonka uumenista ei löydy mitään Tetristä pelottavampaa. Ikävöin myös Tetristä. Ja matopeliä. Ja sitä pientä näppäintä jossa on vihreän luurin kuva. Sitä jota voi painaa, ihan normaalisti ilman mitään helvetin pyyhkäisyjä! Onko joku tosissaan sitä mieltä että teknologian kehittyminen helpottaa elämää? Ihan oikeasti? Mun täytyy harjoitella puhelimeen vastaamista tänään Huomenna ehkä voin perehtyä jo tekstiviestien lähettämiseen. Ehkä.

Mulla on lauantaina treffit. Siis sellainen romantillinen tapaaminen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Olen hyperventiloinut nyt vuorokauden. Ensinnäkin, kyseessä on mies. Mistä miesten kanssa puhutaan? Autoista? Urheilusta? Entäs jos ei erota Ladaa jalkapallosta? Pitääkö laittaa huulipunaa ja korkokengät? Entäs jos alkaa ahistaa? Ihan varmana ahistaa, tässä nyt ei varsinaisesti mitään sulavia supliikkinaisia olla

    Entäs jos se ei olekaan niin kiva kuin miltä vaikuttaa? Jos se ilmestyykin paikalla hillittömissä mursuviiksissä, haisee pahalle ja puhuu rumia.  Onko sitten soveliasta juosta pakoon? Jos se osoittautuukin ihan ihmispersiöksi. Korkokengissä ei voi juosta

    Tai jos se onkin vielä kivempi kuin tähän saakka on antanut ymmärtää olevansa ja sitten se juttu ei toimikaan. Sitten on taas aortat, eteiset ja kammiot levällään katukiveyksellä ja niitä kasaillessa ainakin ahistaa. Kymmenen kiloa itsesäälisuklaata ja synkeää seinäntuijotusta viikkokaupalla, eikä kenelläkään ole enää kivaa

    Tai entäs jos se onkin kiva, eikä se juttu kuivukaan kokoon. Herraties mitä seurauksia siitäkin voi olla! Parisuhdeviritelmiä, uusperheäpäröintiä ja herravarjele, avoliitto! Kompromissejä seinien värin suhteen Jos ei vielä ahista, niin koliikkivauva ja samanlaiset tuulipuvut kaupan päälle! Ai kamala, kyllä mä taidan sittenkin perua koko pelleilyn, johan tässä on jumalautanen sentään kaksi teiniä, neljä kissaa ja käärme. Minkälainen vatipää tähän vielä miehenpuolen meinaa haalia? Minä ilmeisesti. Paitsi jos perun ne treffit. Liikaa ahistusta vanhanpiian rauhalliseen elämänmenoon sellainen ylenpalttinen sosiaalinen elämöinti

    Pukeudun rumaan kotirotsiini ja hautaudun sohvan uumeniin koko lauantaiksi. Jos oikein villiksi heittäydyn, saatan käydä vuokraamassa ärrältä elokuvan ja tuijotan sitä. Tai jos nyt kuitenkin menen sinne treffeille niin huulipunaa en kyllä laita. Enkä korkokenkiä. Joku raja nyt sentään. Ja paperipussi, se pitää olla mukana. Hengittelen siihen sitten jos se tyyppi alkaa puhua tuulipuvuista  in huulipunaa en kyllä laita. Enkä korkokenkiä. Joku raja nyt sentään. Ja paperipussi, se pitää olla mukana. Hengittelen siihen sitten jos se tyyppi alkaa puhua tuulipuvuista