Mikään ei ole raastavampaa kuin vaatteiden ostaminen tiettyyn tilaisuuteen. Vaikkapa nyt esimerkiksi asiallisen koltun hankkiminen Irma-tädin kuusikymppisille tai vielä asiallisemman jakkupuvun ostaminen Yrjö-vaarin kuoppajuhliin. Ei varmana löydy mitään oikeansuuntaistakaan, mutta kaikkea muuta kyllä. Tämä tuli todistettua männäviikolla kun metsästin epätoivoisena mekkoa jälkikasvun rippijuhliin. Arvatkaapa löytyikö.

  Matkustin vähän suurempaan kaupunkiin maksimoidakseni koltun löytymisen todennäköisyyden ja varasin aikaakin tuntikaupalla. Olosuhteet olivat optimaaliset shoppailun kannalta, säätila oli juuri sopivan viileä, ei siis hikiongelmaa sovituskopeissa ja jopa VR oli suosiollinen toimittaessaan allekirjoittaneen hyvissä ajoin paikalle. Täydelliset lähtökohdat siis, lukuunottamatta yhtä suurta virhettä. Teini-ikäisiä poikia ei koskaan tule ottaa mukaan vaateostoksille. Ei ikinä. Ei missään tilanteessa. Paha, paha virhe.

 Ahdistus alkoi iskeä jo ensimmäisen kaupan kolttuhyllyllä. Minkälaisissa vetimissä rippilapsen äidin on soveliasta esiintyä? Pitääkö olla asiallinen aikuisasu? Kukkamekko? Saako helma jäädä polven yläpuolelle, saavatko olkapäät näkyä, pitääkö olla tummansininen vai saako olla väriäkin ja entäs se materiaali sitten? Hyperventiloin hetkisen hyllyjen välissä.

 Koska olin etsimässä juuri tietynlaista vaatetta tiettyyn tilaisuuteen, ei juuri sellaisia rättejä näkynyt yhdessäkään läpiravaamassani kaupassa. Näin sadoittain teinitytöille tarkoitettuja minimekkoja, ikäihmisten polyesterikaapuja, puunhalaajakansan kauhtanoita, domina-naisten pvc-koteloita ja isojen tyttöjen trikootelttoja, mutta en ensimmäistäkään riepua jossa olisin voinut esiintyä kirkkokarkelossa aiheuttamatta pahennusta vanhempien keskuudessa tahi traumoja nuorisolle. Ja teiniosaston läsnäolohan ei auttanut tilannetta yhtään. Vaatekauppoihin kyrpiintynyt jälkikasvu kun oli jokaikisestä vaatteesta sitä mieltä että kyllä, se käy, se on ehdottomasti oikein hyvä ja nyt mennään helevettihin täältä.

  Lopulta aloin luoda harkitsevia katseita Dressmanin suuntaan ja kadehdin salaa miehiä. Miten helppoa niillä onkaan, senkun kiskaisee Batistinin niskaan ja kekkuloi läpi sukujuhlat jos toisetkin, eikä tarvitse pohtia että onko tämä nyt sopivaa vai ei. Jälkikasvukin alkoi olla jo niin kypsä vaatekauppamaratoniin että kravattiin kuristuva äitee ei vaikuttanut lainkaan ikävältä vaihtoehdolta. Jätin kuitenkin vielä tällä erää Batistinit hankkimatta.

 Kotiuduin siis mekonhankintareissultani mukanani kassillinen kummallista tavaraa. Pari paketillista suitsukkeita, servettejä ja jostakin käsittämättömästä syystä katsoin parhaaksi hankkia myös paketillisen pieniä muovisia pilailukärpäsiä. Saattaa siis olla että askartelen rippijuhlien aattona pää paniikista punoittaen servettimekkoa, jonka koristelen kärpäsillä.