Kuluneena keväänä tuli syntymästäni kuluneeksi 34v. Se ei ole mitenkään paljon. Eikä erityisen vähänkään. Olen sekä ikäloppu, että keskenkasvuinen, riippuen siitä kenen kannalta asiaa katsoo. Senioritalon pihalla hengailevan rollaattorijengin silmissä olen räkänokkainen kakara ja oman jälkikasvuni silmissä olen nolouden seniili huipentuma. Ja se nimenomainen jälkikasvu on syy siihen, että lähitulevaisuudessani siintää keski-ikään liittyviä asioita.

  Koska aloitin äitihommat verrattain nuorena, olen virallisesti vastuusta vapaa ennenkuin täytän neljäkymmentä. Viiden vuoden päästä molemmat pienoiseni ovat täysi-ikäisiä ja lähtevät omille teilleen. Pesästä lentävät poikaset ja tyhjilleen jäävä kämppä, se kuulostaa keinutuolissa istumiselta, harmaantuvilta hiuksilta, pullapussien kiikuttamiselta jälkikasvun kämpille ja lapsenlapsiasialla painostamiselta. Keski-ikään liittyviä asioita ennen kaikkea, juuri niitä ne ovat.

 Pesästä lentävät poikaset tarkoittavat toisaalta myös sitä, että emokin voi lentää minne huvittaa. Sitä voi räpytellä vaikka vapaaehtoistyöhön Afrikkaan, elämäntapaintiaaniksi Lappiin tai hipiksi Brasilian hiekkarannoille. Sitä voi opiskella uuden ammatin ja kituutella opintotuella, voi joogata alastomana olohuoneen lattialla milloin tykkää tai ilmoittautua BB-taloon. Ikäänkuin olisi itsekin taas nuori, elämä levittäytyisi mahdollisuuksien viidakkona silmien edessä ja  mikä parasta, uusionuorena sitä osaisi valita tietyissä tilanteissa viisaammin kuin puolta nuorempana ja voisi välttää ne sudenkuopat joissa on jo kertaalleen ryvetty. Mitä enemmän sitä jälkikasvun pesästälentämistä ajattelee tältä vapauden ja uusionuoruuden kannalta, sitä paremmalta se alkaa kuulostaa.

  Niin, lasten aikuistuminen tuo vapauden, nimellisen sellaisen, niin naiivi en toki ole ettäkö kuvittelisin 18-vuotispäivän tekevän teineistä itsenäisiä aikuisia, mutta vapauden ohella se tuo myös tyhjyyden. Tyhjän sylin syndrooma, se on alkanut jo ja voin vain kuvitella miten vakaviksi oireet yltyvät siinä vaiheessa kun kukaan ei enää huuda äitiä, eikä eteisen lattialla olekaan enää kenkäröykkiötä johon kompastua.

  Niinpä niin, kun poikaset lentävät pesästä, emo voi lennellä vapaana taivaan tuulissa tai tehdä uusia poikasia. Biologinen kello räimii korviahuumaavasti ja joka toinen vastaantulija näyttää olevan raskaana. Pienet pyöreäpäiset vauvat täyttävät huumaavasti tuoksuen julkiset tilat, potkuhousut hyppivät silmille kauppojen hyllyiltä ja naapurista kantautuva vastasyntyneen itku aiheuttaa pakkoliikkeitä. Sitä yllättää itsensä luvattoman usein selailemasta vanhoja vauvakirjoja, hypistelemästä kirjekuoreen talletettuja vauvakiharoita ja tuijottelemasta valokuvia isoiksi kasvaneista poikasistaan siltä ajalta kun ne olivat vasta kuoriutuneita.

 Seuraavat viisi vuotta ovat siis yllättävän ratkaiseva ajanjakso loppuelämäni kannalta. Mikäli biologinen kello soi kovempaa kuin vapauden kutsu, ja sattuu vielä sovelias vastakkaisen sukupuolen edustajakin eksymään elämääni, saatan hautoa ja kasvattaa vielä poikasen tai pari. Tai sitten raivokas karkelointi hippikommuunissa heittää Brasilian kuumaa hiekkaa biologisen kellon rattaisiin ja tyhjä syli täyttyy kookospähkinöistä. Melkein tekisi mieli mennä meediolle ja kysäistä miten käy, mutta enpä taida. Jännityksessä on hyvä elää :)