Vietin juuri pari varsin tunnepitoista tuntia lipastoni sisältöä siivoten. Siellä oli päiväkirjoja aina vuodesta 1896, lukemattomia tajunnanvirtavihkoja, läjäpäin unohtuneita hittibiisien sanoituksia ja laatikkokaupalla kirjeenvaihtoa "Huomenna menemme Särkänniemeen, olen säästänyt sitä varten 25mk ja aion mennä vuoristorataan", "Olisi kivaa jos saisin hevosen mutta kun en saa niin ei sekään haittaa, koska meillä on kuitenkin jo Puppe." Näin syvällisesti pohdiskelin vuonna 1986 Muistelisin että sinne Särkänniemeen ei sitten syystä tai toisesta koskaan mentykään ja se 25mk tuhlattiin Miston karkkihyllylle Sydänsurut niinikään näyttelivät melkoisen suurta roolia kaikkien niiden muistiinmerkittyjen vuosien varrella. Särkyneelle sydämelle on ihan okei huutonauraa 25v myöhemmin, kun on jo jotenkin päässyt yli siitä, että se kauhistuttavan söpö kuudesluokkalainen poika olikin tanssinut hitaita jonkun tytön kanssa diskossa ja todistettavasti sanonut sitä tyttöä KIVAKSI jälkeenpäin Oi tuska, oi kyyneleet, oi nuori värjyvä syömmein Eikä se Joe McIntyrenkään aiheuttama hysteerinen hulluustila enää ihan niin vakavalta vaikuttanut kun sitä tarkkaili hieman kypsemmillä linsseillä "I love Joe forever and ever and that will never change no matter what!" Niin se oli armon vuonna 1991. Ei musta sitten tullut mrs McIntyreä vaikka niin oli tähtiin kirjoitettu.

    Hysteeristä hinkunaurua aiheuttivat myös ne teini-iän angstissa raapustetut tekstinpätkät. Silloin kun Nancy Spungen oli keskenkasvuisen allekirjoittaneen mielestä ihailtava hahmo ja nenärenkaastani kulki kettinki korvalehteen, kirjoitin päiväkirjaani että "Fuck you all. That´s what it is. Pure shit. Fuck. You. That´s all." Oivoi, saatan vieläkin miltei haistaa sen synkeän kitkerän maailmantuskan ja tuntea sen sietämättömän epäreiluuden, josta tuokin säkenöivä runonen alkunsa sai. Todennäköisesti olin saanut juuri kotiarestia koska olin lintsannut liikuntatunneilta ja tuhlannut bussirahani puuteriin ja tupakkaan

    Sydänsurut, angstikohtaukset ja olis-kivaa-jos-saisin-hevosen muuttivat muotoaan nuhraantuneiden kirjojen vaihtuessa tuoreempiin, mutta sieltä ne silti poksahtelivat esiin tasaisin väliajoin. (Paitsi se hevonen, se mainittiin vain kerran vuonna 1986 Myöhempinä vuosina "olis kivaa jos saisin-" lause jatkui useammin sanoilla "rahaa", "ajokortin", "lomaa", "itseni ..ttu ylös tästä sohvasta" jne.) Vuosituhannen vaihteen tienoilla, herraties minkä parisuhteensisäisen ydinsodan jälkimainingeissa raapustin raivokkaana sivun verran rumia sanoja päiväkirjaani "My heart was a playground of a big, cruel childman. Nobody´s sorry." Kerrassaan apokalyptista ""We were sweet sixteen ages ago, but there´s still our song on the radio" Oi nostalgia.

    Päästyäni 2000-luvulle, jälkikasvu käväisi kurkistamassa huoneeni ovelta tiedustellen huolestuneena että oletko sä saatana seonnut. Istuin riekaleisten kirjojen ja vihkojen ympäröimänä huoneeni lattialla pihisten hinkuvaa lähes äänetöntä Naukkisnaurua vaivalla tuherrettujen ripsivärien virratessa pitkin kramppaavia poskia. Ehen, en lainkaan seonnut, muistelen tässä vain menneitä Mielipuolisia menneitä, niitä hysteerisiä, viiltäviä, sekopäisiä hetkiä, jotka olen katsonut tarpeelliseksi kirjata muistiin. Aikana ennen naamakirjaa.

   Pakkasin menneisyyden suureen pahvilaatikkoon lähtövalmiiksi uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin. Sitä ennen kirjoitin kuitenkin sen kaikkein vanhimman päiväkirjan viimeiselle sivulle että vuonna 2014 kaikki on edelleen hyvin. Tudo bem tulevaisuudessa :)